Naisten maajoukkuejääkiekossa on totuttu siihen, että kaksi on ylitse muiden: Yhdysvallat ja Kanada. Yksikään muu maa ei ole vielä kyennyt voittamaan olympiakultaa tai maailmanmestaruutta, sen verran Pohjois-Amerikka on naiskiekon kehityksessä edellä.
Yhdysvalloissa etumatkaa on antanut yliopistojärjestelmä: Title IX -laki (1972) velvoitti liittovaltion rahoittaman koulutuksen tasa-arvoon, ja vaikutus näkyy myös urheilussa ja stipendeissä, mikä on tehnyt NCAA:sta vahvan kehitysympäristön. Kanadassa laaja junioripohja ja vahva yliopistokiekko ovat pitäneet huipun leveänä.
Lähimpänä finaaliyllätystä on ollut Suomi kevään 2019 kotikisoissa, joissa Naisleijonat kaatoi ensin Kanadan välierässä ja oli finaalin jatkoajalla hetken ajan jo ”maailmanmestari” – kunnes kyseenalaisen videotarkastuksen ja voittolaukauskilpailun jälkeen pokaali meni Yhdysvalloille. Jo finaalipaikka on siis ollut ikimuistoinen saavutus Euroopan joukkueille.
Kaksikon tasoero muihin näkyy nyt myös seurajoukkuearjessa. Tammikuussa 2024 käynnistynyt PWHL on Pohjois-Amerikan täysammattilaissarja, joka on lyhyessä ajassa koonnut riveihinsä ison osan lajin parhaista pelaajista. Mukana on myös suomalaisia, isoimpana nimenä Michelle Karvinen, jonka uusi laajennusjoukkue Vancouver Goldeneyes varasi kesän 2025 PWHL-draftissa.
35-vuotias Karvinen siirtyi Pohjois-Amerikkaan Ruotsin-vuosien jälkeen. Ruotsin SDHL:ää pidetään yleisesti Euroopan kovimpana liigana, ja se on toiminut kymmenille suomalaiskiekkoilijoille tärkeimpänä ponnahduslautana ammattimaiseen pelaamiseen.
Tšekin nousu horjuttaa Suomen kolmossijaa
Suomi on perinteisesti ollut naiskiekon kolmanneksi vahvin maa Pohjois-Amerikan takana. Naisleijonat on historian saatossa saavuttanut peräti 15 MM-pronssia ja neljä olympiapronssia.
Viime vuosina Suomen asema Euroopan ykkösenä on kuitenkin alkanut rakoilla. Tšekki on ottanut askeleita kohti mitalipelejä ja haastaa nyt Suomen aiempaa suoremmin – ja juuri tästä kamppailusta voi tulla Milano-Cortinan turnauksen kiinnostavin sivujuoni.
Tšekki tarjosi šokkihoitoa Suomelle viemällä MM-pronssin 2022 ja 2023, eikä se ollut sattumaa. Samoihin aikoihin maan jääkiekkoliitto alkoi tehdä isoja panostuksia naisten joukkueeseen ja palkkasi päävalmentajaksi kanadalaisen Carla MacLeodin. Pelaajaurallaan kaksi kertaa olympiakultaa voittaneen MacLeodin johdolla joukkueen pelitapa ja itseluottamus ovat nousseet uudelle tasolle. Samalla kun voittamisen kulttuuri on vahvistunut, on uusi pelaajasukupolvi noussut kansainvälisiksi tähdiksi.
Suomi palasi mitalien makuun pienten marginaalien pronssipeleissä jälleen 2024 (voittolaukaukset) ja 2025 (jatkoaika). Nyt Milano-Cortinan olympialaisten alla kertoimissa Tšekki on noussut Suomen ohi, kolmanneksi todennäköisimmäksi mestariksi. Suuria mahdollisuuksia kultaan ei kummallekaan anneta, vaan todennäköisyydet pyörivät markkinan mukaan parissa prosentissa.
Sukupolvenvaihdos on jo käynnissä
Suomen naisten maajoukkueen selkäranka on pitkään rakentunut tuttujen, kokeneiden nimien varaan. Michelle Karvinen, Jenni Hiirikoski ja Susanna Tapani ovat olleet vuodesta toiseen joukkueen johtavia pelaajia – arvoturnauksia on takana paljon, ja heidän roolinsa näkyy sekä kaukalossa että pukukopissa.
Samalla juuri tämä kertoo yhdestä nykyhetken ydinkysymyksestä: rungon avainpelaajat kuuluvat myös joukkueen kokeneimpaan ja vanhimpaan kaartiin, joten sukupolvenvaihdos on väistämättä käsillä. Käänne näkyi jo konkreettisesti 2025 MM-kisoissa, kun Suomen joukkueen keski-ikä putosi selvästi (24) ja kokoonpanossa nähtiin aiempaa enemmän nuoria pelaajia. Viesti oli selvä: uudistuminen ei ole enää “jos”, vaan “milloin ja miten”.
Nuorempi joukkue toi toivottua muutosta pelin rytmiin, mutta seuraava kysymys kuuluu, mistä terävin kärki ja ratkaisijat jatkossa tulevat. Pohjois-Amerikan huippumaihin verrattuna Suomen pelaajapohja ja tähtipelaajien määrä ovat kapeammat, joten jokainen uusi läpimurto korostuu. Viime vuosien selkein esimerkki on Elisa Holopainen, joka on ottanut ratkaisijan roolia kovatasoisessa SDHL:ssa. Samoin 2005 syntynyt Sanni Vanhanen (Ohio State/NCAA) on noussut maajoukkueen yhdeksi tulevaisuuden toivoksi.
Kotimaan Auroraliiga on tässä kuviossa välttämätön, mutta rajallinen osa polkua. Se tarjoaa nuorille vastuuta ja isoja minuutteja, mutta ei vielä sellaista viikko viikolta toistuvaa vaatimustasoa, joka yksinään tuottaisi kansainvälisen kärjen edellyttämän terävyyden. Siksi sen merkitys on ennen kaikkea siirtymävaiheessa, ei määränpäässä. Viime vuosilta hyviä merkkejä on nähty, kun esimerkiksi Tuuli Tallinen ja Elli Suoranta ovat nousseet maajoukkueeseen kotimaan kautta.
Milano-Cortinan turnaus pelataan pitkälti nykyisen rungon varassa, mutta Suomen kilpailukyky kisojen jälkeen riippuu siitä, kuinka sujuvasti tätä polkua pitkin saadaan lisää uuden sukupolven vastuunkantajia. Ei vain täydentämään joukkuetta, vaan ottamaan siitä paikan.
