Krista Pärmäkosken olympialaiset näyttivät jo saaneen arvosanan: keskeneräinen. Hän jäi viestistä ulos, kertoi pettymyksestään ja matkusti kotiin kesken kisojen. Nyt hän palaa vielä kerran 50 kilometrin kuningatarmatkalle, uransa viimeiseen arvokisastarttiin.
Ulospäin kokonaisuus voi näyttää poukkoilevalta: ovi sulkeutui ja avautui uudestaan muutamaa päivää myöhemmin. Juuri siksi ratkaisu tuntuu inhimilliseltä. Huippu-urheilijan ura on tarkkaan rakennettu projekti, jossa johdonmukaisuus ja hallinta ovat keskiössä. Mutta vaikka arjessa käytössä olisi Excel, päätökset tehdään aina sen hetken tiedolla ja tunteella – eikä nopea suunnanmuutos automaattisesti tarkoita epäammattimaisuutta.
Kun vielä voi startata
Vertailukohta löytyy läheltä. Iivo Niskanen keskeytti oman 50 kilometrin kilpailunsa lauantaina, ja sosiaalinen media täyttyi empatiasta. Harva kysyi, olisiko hänen pitänyt jäädä kokonaan starttaamatta.
Ajatus tuntui lähes mahdottomalta, jos kuunteli hänen tunteikkaan haastattelunsa. Siinä hän kiteytti olennaisen: “On se kiva edes kokeilla, olisiko pystynyt.”
Samasta on kyse myös Pärmäkosken päätöksessä palata. Hän saa vielä kerran yrittää. Huippu-urheilussa se ei ole itsestäänselvyys. Paikka arvokisoissa ei avaudu pyytämällä, eikä viimeistä mahdollisuutta voi siirtää seuraavaan kauteen.
Päätös näyttää ristiriitaiselta vain, jos oletetaan, että urheilijan pitäisi olla joka päivä täysin johdonmukainen. Ammattilaisuus on myös kykyä arvioida tilanne uudelleen, kun olosuhteet muuttuvat.
Oikeus kilpailla – vai vastuu olla kilpailematta?
Alppihiihtäjä Lindsey Vonnin polvi petti tammikuun lopussa maailmancupissa, mutta päätti silti kilpailla olympialaisten syöksylaskussa vain yhdeksän päivää myöhemmin. Kisassa hän kaatui rajusti, mursi sääriluunsa ja joutui useisiin leikkauksiin sekä sairaalahoitoon.
Keskustelu siirtyi tuloksista turvallisuuteen. Oliko kilpailuun osallistuminen tässä tilanteessa järkevää? Missä kulkee intohimon ja itsensä vaarantamisen raja?
Onnettomuutta seuranneena päivänä Vonnin koira kuoli, mikä syvensi muutenkin raskasta viikkoa. Hän ei ole katunut päätöstään kilpailla, mutta tapaus herätti perustellusti kysymyksiä.
Krista Pärmäkosken ja Iivo Niskasen tilanteet eivät ole tätä. Heille kyse ei ole vakavan terveysriskin uhmaamisesta.
Kyse on epäonnisesta ajoituksesta – ja siitä, että mahdollisuus on vielä olemassa.